Blogi on muuttanut tänne.
Kyllä minäkin välitän.
Kaikki mitä pyydän on todiste siitä, ettei raha tee minua onnelliseksi.
Olen tässä oikolukenut nettikaverin tekstejä ja lueskellut hauskoja aforismeja. Pohtinut itsekin omia mielipiteitäni ja näkökantojani tässä, mutten oikeastaan päätynyt mihinkään ja silti vähän kaikkeen.
Okei, omistan selkeän mielipiteen yhteiskunnan kauneusvaatimuksista, joka taas johtaa juurensa omaan historiaani ja siihen mitä olen nähnyt tai kokenut. Mutta toisaalta, eiköhän se aina toki vaikuta. Mitä on kokenut tai ei ole kokenut.
Luin tässä netissä seikkaillessani Lihavan Naisen blogia ja luin tästä tehdyn lehtijutun Helsingin Sanomista. Sekä muutamia ihmisten mielipiteitä liikalihavuudesta ja laihuudesta.
Olen itse seilannut normaalipainon ja ylipainon väliä viimeiset seitsemän vuotta elämästäni. Olen harrastanut laihduttamista, jojottelua, jopa lähes anorektista paastoamista ja urheilemista.
Loppujen lopuksi tuntuu, että olen ihminen, joka on aina liikaa tai liian vähän.
Menee liiallisuuksiin kummassakin ääripäässä.
Koen normaalipainoisena elämisen aivan yhtä vaikeana kuin lihavanikin. Toisaalta kuitenkin täytyy myöntää, että vaikka pudottaisin sen haluamani 15 kilogrammaa, tuskin tulisin olemaan tyytyväinen, sillä tunnen itseni. Tiedän, etten osaa olla tyytyväinen siihen mitä olen.
Tarkkailisin syömistäni ja liikkumistani aivan yhtä paljon olin sitten ylipainoinen tai en.
Toisinaan ärsyynnyn suunnattomasti niistä normaalipainoisista ja hyvännäköisistä tytöistä, jotka kitisevät olevansa liian lihavia, mutta toisinaan taas muistan itseni. Sen tytön, joka sai naisen muotoja ensimmäisenä luokasta, jota haukuttiin läskiksi ja kuitenkin vanhoissa valokuvissa oli aina hoikka ja hyvän näköinen.
Lopulta ei enää nähnyt omaa peilikuvaansa kuten ennen, sillä ympärillä olevien ihmisten mielipiteet painoivat vaa’assa enemmän ja saivat itsetunnon hajoamaan vähitellen.
Olen perusnegatiivinen suomalainen, enkä usko siihen (en ainakaan vielä), että syömishäiriöstä koskaan voisi täysin parantua. En usko, että muistot voivat haalistua iän myötä, kun ne ovat pureutuneet liian syvälle.
Mutta uskon, että sen kaiken kanssa voi oppia elämään, kun monien muidenkin muistojen ja omien virheidenkin kanssa. Oppii hyväksymään ne osaksi itseään.
Olen tehnyt kenties virheitä, mutta toisaalta olen myös oppinut niistä jotain. Olen kokenut kaikenlaista, mutta tavallaan, vaikka katkeruudesta on vaikea päästä eroon, uskon että tiedän silti enemmän. Pystyn ymmärtämään enemmän ja arvostamaan enemmän asioita, joita monet tuntemistani ihmisistä pitävät itsestään selvyytenä.
Viiltele ranteitasi, se alentaa verenpainetta.
En ole koskaan väittänyt, että olisin erityisen kaunis, suosittu tai erityisen hyvä yhdessäkään asiassa mitä teen. En jaksa kuluttaa ulkonäkööni puolta tuntia enempää aikaa, enkä yleensä pukeudukaan mitenkään erityisemmin. En ole koskaan ollut mitenkään naisellinen. Olen aina tehnyt kaikkea vasta muiden jäljessä, kun oma kiinnostukseni on herännyt ja tehnyt omia juttujani, joista pidän.
Olen tehnyt virheitäni, oppinut niistä. Tutustunut ihmisiin ja nähnyt enemmän.
Miksi se ei riittäisi?
Miksi minun täytyisi vielä hankkia itselleni luonnoton pakkelikerros, pukeutua minihameeseen ja painaa 30 kiloa?
Eikö se riittäisi, että olen minä ja laihdutan koska tunnen oloni paremmaksi. Eikö se riitä, että pukeudun kuten tahdon ja teen vapaa-aikanani asioita joista pidän.
Miksi minun pitäisi erityisesti kumarrella ihmisiä, jotka eivät ole koskaan antaneet minulle syytä arvostaa heitä?
En ole psykiatri, olen muuten vain asiantuntija sekaisin olemisessa.
Ne ihmiset, jotka todella tuntevat minut alusta alkaen tietävät kyllä mistä olen lähtenyt. Mitä olen oppinut ja saanut aikaan itsessäni. Jotkut ovat tunteneet joskus sen hiljaisen ja aran tytön, joka itki koulussa, piiloutui vessaan ja pelkäsi jäävänsä yksin.
Joka takertui ihmisiin ympärillään, jotka osoittivat edes vähäsenkin ystävällisyyttä, mutta toisaalta pelkäsi jokaista.
Nyt… Sitä tyttöä ei ole. On melkein-nainen.
Tyttö, joka ei halua olla riippuvainen kenestäkään ihmisestä, ei tahtoisi luottaa kehenkään täydellisesti. Tietää, ettei aina saa kaikkea ja jostakin on aina luovuttava, jotta voisi saada jotakin.
Minä jätin kotikaupunkini ja vanhat kaveripiirit ja siirryin kauemmas. Otin etäisyyttä.
Ja miksi?
Vain huomatakseni, että pystyin siihen. Pystyin ja pystyn kaikista vaikeuksista huolimatta pärjäämään ja oppimaan uutta. Kykenen elämään ilman läheisempien ystävien välitöntä läsnäoloa.
Kykenen olemaan rohkea, vaikka toisinaan saan kerätä rohkeutta pidemmänkin aikaa.
Ja rehellisesti, olen ylpeä siitä.
Olen ylpeä siitä, että uskallan sanoa oman mielipiteeni. Olen ylpeä siitä, että uskalsin tänään soittaa aivan itse huoltoyhtiöön. Olen ylpeä, että uskallan myöntää virheeni ja yrittää uudelleen.
J.K. Rowlingin Hagridin suuhun asettamien sanojen mukaan olen pärjännyt ja tulen pärjäämään edelleen. Enkä todellakaan aio luovuttaa. En tahdo antaa periksi, vaikka toki heikkouden tunnetta ei voi välttää.
Mutta rohkeutta…
… Rohkeutta on se, että vaikka kuinka pelkäisi ihmisten mielipiteitä tai virheiden tekemistä, uskaltaa edes yrittää.
… Rohkeutta on se, että virheidensä jälkeen uskaltaa nousta uudelleen ja jatkaa, vaikka se sattuisi. Vaikka pelkäisi tekevänsä saman virheen uudelleen.
Koskaan ei voi tietää mitä elämä ottaa tai antaa. Koskaan ei voi tietää mitä huomenna menettää tai saa. On vain otettava se riski, että ikäviä asioita tapahtuu.
Että ongelmia tulee.
Mutta elämässä on otettava vastaan kaikki mitä annetaan. Kaikki muuttuu kokoajan ja asiat on otettava sellaisina kuin ne vastaan tulevat. Niitä ei kukaan voi muuttaa.
Toisinaan on taivuttava, vaikka se tekisikin kipeää. Ja toisinaan on nostettava kätensä ja vastustettava. Taisteltava niiden asioiden puolesta joihin uskoo.
Mikä on tullakseen, tulee… ja me kohtaamme sen pystypäin sitten kun se tulee
Harry Potter ja Liekehtivä pikari, s. 700
Onpa ollut tapahtumarikasta aikaa. Palasin Pohjanmaalle tosiaan ja tapasin heti N:n pitkästä aikaa. Löydettiin housut ja kahviteltiin siinä pikapikaa ensin. H on ollut töissä lähes kokoajan että vasta tänään ja eilen ehdittiin näkemään pitkästä aikaa urheilun tiimoilta.
Kävely on hyvää liikuntaa.
Lauantai-iltapäivällä nousin ylös ja soitin sitten äidille ihan muuten vaan. Kun sitten yhtäkkiä tuli äärettömän huono olo ja istuin keittiöjakkaralle tiskipöydän eteen. Muistan sanoneeni äidille että menen pikaisesti suihkuun ja soitan sitten, koska olo paheni.
Seuraavat muistikuvani ovat, että laskin kännykän tiskipöydälle ja hautasin kasvot käsiini ja laskin päätäni alas että olo parantuisi.
Seuraavaksi luulin olevani puhelimessa äidin kanssa ja ihmettelin kun päähän sattuu jumalattomasti. Yhtäkkiä tajusin että hetkinen, minähän laskin sen puhelimen tiskipöydälle. Availin siinä silmiä löytäen itseni tuijottamasta vähän erilaisesta perspektiivistä uunia.
Katselin näkyä ja mietin että jäinkö tähän makaamaan, että enkö mennytkään sänkyyn kun pikku hiljaa asiat alkoivat hahmottua ja aloin katsomaan kelloa.
Nopeasti siinä sitten tsekkasin koska olin äidille soittanut ja lokitiedostoista että kauanko olimme puhuneet ja huomasin olleeni 5-7 minuuttia täysin tietämättättä ympäröivästä maailmasta mitään.
Noh, sitten sänkyyn suoraan. Kädet vapisi jumalattomasti ja yökötti.
Päätä särki ja sattui samaan aikaan.
Makailin tunnin sängyssä ja söin perjantaista spagetti&lihapullakastiketta (luojalle kiitos että tein sitä kahden purkin verran!) kunnes sain soitettua H:lle ja sen jälkeen äidille, joka huolestui (yllätys yllätys!) jumalattomasti ja alkoi jo epäillä epilepsiaa ja ties mitä.
Sitten sainkin vastailla puhelimeen tunnin välein ja vastailla kyselyihin onko huono olo ja olethan syönyt jne jne.
Ja olinhan minä perjantainakin syönyt.
Olin ollut ainoastaan 14 tuntia syömättä (ja huom! Olen ollut paljon pidempiäkin aikoja), mutta nähtävästi verensokeri oli sitten laskenut nukkuessa melkoisesti.
Voin kertoa että sitä päänsärkyä oli vielä sunnuntainakin ja vasen puoli kasvoista on arka, että meikkaaminen sattuu (lue alempaa lisää). Lisäksi silmälasit lensivät tietenkin päästä ja nuo saranat löystyivät siinä rytäkässä sen verran että kai ne on pakko viedä optikkoliikkeeseen näytille ja korjattavaksi.
Noh, tänään sitten (tai eilen miten tahdotte, maanantai kuitenkin) olin sitten iltalenkillä ja H pääsi töistä joten loogisesti tapasimme hänen luonaan (tai no siinä lähistöllä) ja kahvittelimme. Lähdin sitten puoli yhden jälkeen kävelemään himaan ja Sillan kohdalla, siinä missä ei oikeasti ole kunnon katuvaloja, joku tummaihoinen sitten pysähtyi pyörän kanssa ja alkoi kysellä osaanko englantia.
Pelästyin hieman koska a) kuuntelin kännykällä Voicea b) kello oli melkein yksi ja c) tummaihoinen…
Noh, vastasin että joo, kun tämä jätkä sitten alkoi selittää että tahtoisi olla kaveri ja ties mitä ja itse siinä panikoin jumalattomasti. Sitten kaveri halusi välttämättä kulkea samaa matkaa ja yritti päästä luokseni visiitille (Not today, I want to go to sleep, ’cause I have work tomorrow…) ja pääsin helpommalla kun annoin tälle puhelinnumeroni. Kiersin ihan turhaa sen takia, mutten todellakaan tahtonut johdatella tuota tyyppiä kotiovelleni.
Hiukanko säikähdin.
Mietiskelin sitten siinä että miksi helvetissä aina kaikki tulevat höpöttämään minulle ja soitin H:lle (en olisi muuten uskaltanut kävellä kotiin) ja hän sitten vastasi:
“Sä näytät siltä et sä haluat jutella kaikkien kanssa.”
Kielsin ehdottomasti, mutta meidän yhteinen, ulkomaalainen tuttumme sitten sanoi samaa kuin H ja vannoin että värjään hiukseni mustiksi ja opettelen meikkaamaan tummat meikit. Ja alan pukeutumaan gootiksi, jotta ihmiset pysyttelisivät kaukana.
Äh. Saas nähdä, voisin hyvinkin toteuttaa.
Siitä päästäänkin siihen mitä tapahtui kun tulin kotiin.
Ensimmäisenä join kokista ja soitin äidille (Ennalta-arvattavaa eikö?). Ja puhuin H:n kanssa puhelimessa ja E:n kanssa mesessä. Kun kello alkoi huolestuttavasti näyttää puoli neljää, kyllästyin ja päätin sitten harrastaa salaista harrastustani:
Meikkaamista.
Voin rehellisesti sanoa, että meikkaustaitoni rajoittuvat meikkivoide-puuteri-luomiväri-ripsiväri-linjaan, joten tulos ei tietenkään ollut mitenkään erityisen täydellinen.
Lisäksi ainoa asia minkä meikkikokoelmastani olen itse ostanut on musta kajal-kynä. Kaikki muut ovat kavereiden tai äidin vanhoja tai äidin ostamia meikkejä.
En siis ole meikkien suurkuluttaja suomeksi sanottuna.
Kuvassa näette huonolaatuisen webkamera kuvan jossa on lähes kaikki meikkini muutamia puteleita ja huulipunia/rasvojani lukuunottamatta.
Kuvassa siis vasemmalla meikkisieniä, joiden alta löytyy kolmea erilaista puuteria
(Yves Saint Laurentin, Cliniquen ja RImmelin irto. Ylin ja keskimmäinen äidin vanhoja, alin L:n vanha). Niiden edessä tuo yksi rasia on äidin vanha Isadoran poskipuna (Isadora ), Niiden edessä randomeja luomivärejä, joista kaksi äiti on ostanut ja loput olen saanut L:ltä. Niiden takana Anytimen meikkivoide, jonka sain L:ltä puolitoista vuotta sitten (niin, en siis meikkaa paljoa, huomaatteko).
Peilin edessä on Lancomen peitepuikkojuttu finneille ja tummille silmänalusille ja sen edessä punoitusta vähentävä päivävoide Yves Rocherilta ja lisää luomivärejä (nuo ovat musta ja liila). Niiden vieressä pinkki kynsilakka varpaankynsille, L:ltä sekin.
Takaoikealta löydätte kolme ripsiväriä, joista oikean puolimmaisin on tyhjä (haluan löytää samaa ripsiväriä kuin se oli). Käytän aina vedenkestävää mutta vasemmalla oleva on H:lta, eikä siis vedenkestävä (Lumene, Rimmel ja L’Oreal).
Viimeisenä kaksi kajal-kynää. Musta (Rimmelin) sekä kaksipäinen Yves Rocherilta ostettu, josta löytyy pronssinruskea ja roosa.
Tosiaan lisäksi omistan kaksi Hydracolorin huulipunaa ja suuren määrän huulirasvoja, kiitos äitini.
Ja tuon Yves Rocherilta tilaajalahjana saadun peilin.
Meikkiä pois pestessäni käytän Cliniquen Rinse-off foaming cleanser moussea (joka siis on tarkoitettu ihan meikillisten kasvojen pesuun) ja tavallisena kasvojenpesuaineena taas Cliniquen Liquid facial soap mildiä. Ja nämäkin äitini on ostanut minulle.
Ensinnä mainittu on kestänyt kohta puolitoista vuotta ja toinen melko tarkalleen puolen vuoden ajan ja pullossa on viisi kuudesosaa jäljellä. Tosin ensimmäinen onkin voidemaista, kun taas jälkimmäinen geeliä.
Lisäksi kasvojen hoidosta sen verran että kotikodissa omistan kasvoharjan, jonka kanssa pesen kasvoni, mutta laiskuuttani en ole jaksanut tuoda sitä Pohjanmaalle, joten täällä teen joka toinen viikko kuorinnan tavallisella suolalla ja pahoihin finneihin käytän yksinkertaisesti hammastahnaa vaikka se tuntuukin ikävältä.
Kuivaan tai atooppiseen ihoon en suosittele hammastahnaa, koska se todella sattuu. Itselläni on herkästi sekaiho eikä hammastahna ole aiheuttanut muuta kuin ihon kuivumista, johon taas käytän (kuten muuhunkin ihoon) Decubal- ja Ceralan-kosteusrasvoja. Decupal on rasvaisempaa ja Ceralan taas nestemäisempää rasvaa, joten tosiaan eroa löytyy (Kumpikin ostettu apteekista).
Lisäksi kun rasvoista puhutaan näin kesällä (melkein syksy mutta kumminkin), aurinkorasvana käytän Eucerinin 50+ Sun Sprayta ja Sun Fluidia (kasvoihin).
Olen joskus kauan sitten (ja useasti sen jälkeen) polttanut etenkin kasvoni, joten mikään 20+ suojakerroin ei todellakaan riitä tähän nahkaan.
Olkaamme kuitenkin ylpeitä, tänä kesänä paloin ainoastaan neljästi ja vain kerran pahasti!
Okei, nyt on päästy meikkilaukun sisällöstä selville, jotenka asiaan.
Meikkasin tosiaan aivan tylsyyttäni itseni ja kyllä, kuvaan itseni yleensä ilman silmälasejani. A) koska en pidä laseista ja b) meikit näkyvät paremmin mutta miinusta on c) kaikki meikkivirheetkin sitten näkyvät selvemmin.
Rehellisesti voin itse myöntää että meikkaustaitoni ovat mitä ovat, mutta silloin tällöin ilman taitoakin voi olla älyttömän hauskaa pelleillä.
Yllä olevassa kuvassa näette ah-niin-kauniin minän. Huomatkaa että olen valvonnut nätisti taas liikaa ja hiukseni ovat perseestä ja lisäksi kuva on ihanan epätarkka, koska en omista vieläkään digikameraa. Olen ajastani jäljessä.
Sitten nähkää mikä meikillä voi saada aikaiseksi.
Tosiaan puuteria pohjana (meikki lähtee ainakin omalla kohdalla helpommin hittoon), sitten meikkivoide, silmiin ja luomiin sekä finnikohtiin tuota peitepuikkojuttua ja sitten vähän meikkivoiteen korjailua. Vaaleanpunaista ja lilaa luomiväriä ja silmien sisänurkkaan mustaa. Sitten ensin pronssikajaalilla vähäsen rajoja (kuvassa ei näy kuinka kamalat ne ovat) ja sitten päälle mustalla (pronssi on helpompi saada lähtemään jälkiä jättämättä ja sitä on helpompi korjata kuin mustaa. Loogista? Ai ei vai).
Jaksoin jopa yrittää silmän alaosaa, vaikka sekin meni, yllätys, päin persettä.
Valitettavasti pinsettini ovat kadonneet joten kulmakarvat näyttävät kamalilta.
Kaiken päättyyksi puuterilla otsa, posket ja nenä, jotka alkavat kiiltää itsellä samantien (kiitos sekaihon mm.) ja Hydracolorin lilaa huulipunaa, joka on lähes loppu.
Hiukset yksinkertaisesti vain ponnarille ja silleen.
Kyllä nyt jotain muutosta ehkä tapahtui, vai mitä mieltä ihmiset ovat?
Tässä kuvassa näkyvillä mokattu rajaus ja muutenkin hyihyi.
Tämä taisi itseasiassa olla eka kerta kun uskaltauduin näyttämään naamaani tässä blogissa, joten pitäkää hauskaa ja traumatisoitukaa tästä. Minä nauran jokaiselle ihan huvikseni ja kuuntelen Maija Vilkkumaan Ingalsin Lauraa.
Joo, mitäs muuta tässä voisi kertoilla koska tätä aikaa näyttää olevan. Olen kirjoittanut tätäkin merkintää vasta tunnin?!
Paljastuksia minusta:
1. Olen addiktoitunut sokeriin ja kofeiiniin sekä vähäsen nikotiiniin
2. Asun yksiössä, jonka pohjapiirrustus näyttää tältä (huom, huonekalut ovat tulevilla paikoilla kunhan saan ostettua sängyn ja muut)
3. Harrastan roolipelejä mm. täällä ja täällä
4. Pidän pinkistä (mutten itseni päällä) ja mustasta ja punaisesta (itseni päällä)
5. Tykkään sikana Kiroilevasta Siilistä ja Viivi&Wagner- sarjakuvista
6. Kylpyhuoneeni ja asuntoni ovat/tulevat olemaan pinkkimustavalkoisia
7. Olen addiktoitunut Facebook-peleihin
8. Vihasin Johnny Deppiä vaikka kaikki fanittivat tätä herrasmiestä, kunnes näin elokuvan Salainen ikkuna
9. Rakastan Stephen Kingin kirjoja!
10. Sisimmässäni olen emogoottipissis, vaikka kukaan muu tuskin sitä tulee koskaan huomaamaan
Tässä tällä kertaa.
Nyt E ei voi valittaa ettei olisi saanut luettavaa tarpeeksi.
Jostain syystä tuntuu äärettömän väsyneeltä kokoajan, enkä meinaisi jaksaa tehdä yhtään mitään. Osaksi johtuu kai tästä kuumuudesta.
Opetin Marskin kirjoittelemaan bloggeriin, katsotaan sainko aikaan addiktiota tai jotakin.
Ei sillä, väliäkös tuolla.
Meillä päin kaikki muut paitsi minä ovat kipeitä jollain tavalla. Mutta mistä vetoa, että kun koulu alkaa niin minä olen 37 asteen kuumeessa, poskiontelotulehduksine kaikkineen. En yhtään ihmettelisi lainkaan.
En ole saanut aikaiseksi paljon mitään julkaisukelpoista, ainoa mitä olen tehnyt on matikantehtävät, joita en edes kunnolla ymmärrä.
Iskä huutaa ja yritti saada aikaan riitaa äidin kanssa, mutta… Turhaa, aivan turhaa.
En tiedä miksi nyt tuntuu kaikki niin kurjalta, vaikka äsken vielä kaikki oli okei.
Meidän suku on perseestä. Hiton epäreilua porukkaa. Suututtaa välillä oikein vietävästi se kuinka typeriä monet ihmiset osaavat olla. Tänäänkin suututtanut taas miten idiootteja ihmiset ovat kun kostavat viattomalle sen, jolla ei ole osaa eikä arpaa siihen mitä joku on tehnyt.
Voisivat sanoa päin naamaa edes, tai kostaa sille joka väärin on tehnyt vaan sille joka on välikädessä.
Helvetti.
Suku on pahin.
20 randomia
▪ Onko sinulla diagnosoitu psyykkistä sairautta ? - Ei
▪ Missä kaikkialla olet asunut ? - turussa viidessä eri osoitteessa ja Vaasassa kahdessa eri osoitteessa
▪ Mikä puhelinliittymä sinulla on ? - Ei ole puhelinta
▪ Oletko koskaan valvonut koko yötä ? - Useasti
▪ Paljonko maksaa BigMac-ateria ? - Olisko kuutisen euroa?
▪ Keskiarvosi on ? - Ehheh, arvatkaas
▪ Oletko ollut 24h syömättä ? - Jep.
▪ Palaako kynttilä ? - Ei se nyt taida tässä helteessä
▪ Juotko kahvia ? - Harvoin, mutta kyllä.
▪ Onko sinulla nettipankkitunnukset ? - Jep.
▪ Pidätkö koululiikunnasta ? - Riippuu aina opettajasta.
▪ Lempiruokasi ? - Lasagne
▪ Osaatko uida ? - Juu
▪ Ymmärrätkö kouluammuskelijoita ? - En.
▪ Mikä oli luokkasi kirjaintunnus yläasteella ? - B & C
9 kysymystä Internetistä
▪ Ärsyttääkö sinua ihmiset, jotka eivät kirjoita kieliopin mukaisesti netissäkin ? - Riippuu aina sivustosta.
▪ Pelaatko mitään netissä ? - Tällä hetkellä noita escape-pelejä.
▪ Montako yhteystietoa sinulla on Messengerissä ? - 20
▪ Tiedätkö mielestäsi paljon tietokoneista ? - Ihan tarpeeksi, vaikka aina voisi tietää enemmänkin
▪ Montako tuntia dataat päivässä ? - Tarpeeksi
▪ Ovatko nuoret, joilla ei ole Facebook-profiilia, ajastaan jäljessä ? - Ei. Niitä kutsutaan fiksuiksi.
▪ Onko sinulla oma kone ? - On, mutta katsotaan kauanko.
20 kysymystä ulkonäöstä
▪ Onko sinulla kavereita, jotka eivät ole nähneet oikeaa hiusväriäsi ? - On varmaan jotain vanhoja kavereita.
▪ Onko lävistyksiä ? - Ei
▪ Entäpä tatuointeja ? - Ei
▪ Menisitkö kauneusleikkaukseen, jos sinulla olisi varaa ? - Laserleikkausta ei taideta laskea kauneusleikkaukseksi, vai?
▪ Kuinka pitkä olet ? - 172cm
▪ Kengänkokosi ? - 40-41
▪ Paljonko painat ? - Hienolta naiselta ei kysellä tuommosia
▪ Käytkö usein kampaajalla ? - Aina kun rahaa on (suom. hyvin harvoin nykyään)
▪ Onko sinulla enemmän arpia kehosi oikealla vai vasemmalla puolella ? - Oikealla
▪ Paras asia ulkonäössäsi ? - Hiukset
▪ Meikkaatko ? - Välillä
▪ Onko sinulla suorat hampaat ? - Ei
▪ Saatko paljon kehuja ulkonäöstäsi ? - En.
▪ Tuomitsetko ihmisiä ulkonäön perusteella, vaikka siihen ei voi itse vaikuttaa ? - Joitakin joskus.
▪ Vaikuttaako luonne siihen, miltä ihminen näyttää silmissäsi ? - Kyllä.
10 ihmistä
▪ Kuka on paras kaverisi ? - E, J, H, T ja A
▪ Kuka tietää kaikki salaisuutesi ? - E, J ja A
▪ Kenen kanssa mesetät öisin ? - E:n tai P:n
▪ Kuka on meses/galtsus, usein ? - E ja Tutteli
▪ Kenen kanssa tekstailet eniten ? - N:n
▪ Kenen kanssa käyt leffassa ? - Useimmiten yksin
▪ Kenestä haluaisit päästä eroon ? - En kenestäkään, ihme kyllä
▪ Kenet olet tuntenut kauiten ? - J:n
▪ Kuka on samalla aaltopituudella kanssasi ? - E ainakin
▪ Ketä halasit viimeksi ? - Öh, en mä muista :o
▪ Kuka ansaitsisi parempaa? - Monkin
10 kysymystä rakkaudesta
▪ Seurusteletko ? - En.
▪ Tietääkö ihastuksesi, että tykkäät hänestä ? - Ei ole.
▪ Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä ? - En.
▪ Entä sielunkumppaneihin ? - Juu.
▪ Rakastavatko kaikki vanhempiaan ? - Ei.
▪ Voiko netissä tavata tosirakkauden ? - Kaikkea voi tapahtua
▪ Kumpi merkitsee enemmän; luonne vai ulkonäkö ? - Luonne
▪ Mikä on tärkein ominaisuus kumppanissa ? - Tietynlainen kärsivällisyys ja itsepäisyys
10 oletko koskaan
▪ Istunut katolla ? - Jep
▪ Suudellut enempää kuin neljää ihmistä samana päivänä ? - En
▪ Toivonut jonkun kuolemaa ? - Olen
▪ Ollut rakastunut ? - Jep
▪ Omistanut yli 500e käteistä ? - En
▪ Saanut yli 50e puhelinlaskun ? - Juu
▪ Ostanut vaatteita Anttilasta ? - Juu
▪ Kiroillut vanhempiesi kuullen ? - Juu
▪ Hakannut näppäimistöä ? -Tälläkin hetkellä.
Aalto-maljakon muotoisia jääpaloja mukissani. Kaadan limsaa ja se kuohuu. Voiko elämä olla tämän tylsempää, mietin ja avaan ikkunan. Hetken mielijohteesta sytytän vihreän savukkeen ja kadun sitä kohta. Kiia tappaa minut, jos haistaa tupakansavun asunnossa, jonka olimme siivonneet.
Minä mietin tapahtunutta, tietämättä mihin uskoa. Tiedän, yrittäväni parhaani ja tahtovani jatkaa eteenpäin. Se, että Mikael on kuollut palaa ajatuksiini toisinaan. Siihen on kuitenkin olemassa lääke. Pahaan oloon. Aina niiden tunteiden ja muistojen yllättäessä, sytytän tupakan, syön juustoriisikakkuja ja kuuntelen Imogen Heapia.
”’Cause none of us were angels and you know I love you, yeah”, hyräilen, karistan tuhkaa ikkunalaudalle, hätistäen kärpäsen ikkunan suulta. Joku huutaa asunnossaan, tulee ulos ja sytyttää tupakan näkemättä minua. Istun lattialla ikkunan edessä. Maistan kokista, haukkaan palan riisikakkua, joka maistuu juustonaksuille ja tiedän olevani olemassa, sillä kevyt talven tuoma tuuli huuhtoo kasvojeni ylitse. En tarvitse merkkejä käsiini, en sitä kipua. Tarvitsen yksinäisen asunnon, savukkeen ja rauhan. Tarvitsen lisää aikaa.
Heitän tupakan pois sormieni välistä, jätän ikkunan raolleen ja haen kylpyhuoneesta ilmanraikastimen, suihkutan sitä pari kertaa. Katson imurointia kaipaavaa lattiaa hengittäen tukahtunutta tupakansavuista ilmaa ympärilläni. Seinien välissä, jotka usein haluavat murhata minut kaatumalla aamun sarastavina tunteina ja litistää minut vasten muovista lattiaa. Tuhota minut ja laulaa tekopyhästi Hoosiannaa.
En ole varma uskonko enää Jumalaan, mutten tiedä uskonko ylipäätänsä mihinkään, sillä kaikki usko horjuu allani. En tahdo uskoa edes itseeni. Yritän vain pitää kulissit koossa ja jaksaa taipua kaarelle tarvittaessa. Sulkea suuni ja osoittaa olevani joku ilman että tarvitsen ketään. Vain kynä ja vihreä vihkoni riittävät.
Kärpänen lehahtaa sisään ja minä etsin suihkupullon ja suihkutan sitä kohti pesuainetta. Se jää kohta lattialle makuulle ja minä imuroin sen julmasti.
”Jos olisin kärpänen, olisin varmasti kuollut”, lausahdan kuin muistopuheeksi.
”Minä sanoin että siinä on jotain vikaa ja sen pitäisi mennä lääkäriin”, kuulen äidin äänen päässäni ja se saa minut asettamaan suihkupullon turhankin kovakouraisesti takaisin tiskialtaan vierelle. Musta suihkupullo, metallinen tiskiallas, valkoista, valkoista, valkoista. Valkoiseen hukkuu. Minä ainakin.
”Onneksi sussa ei ole koskaan mitään vikaa”, sanon päässäni hallitsevan äidin äänelle vastaan. Se vaikuttaa loukkaantuvan ja hiljenee hetkeksi. Luulen jo, että se luovuttaa.
”Sä olet aina ollut niin itsekäs, ajattelisit joskus muitakin”, se kivahtaa ja loukkaantuminen käy mielessäni.
”Älä jaksa”, sanon ääneen ja toivon etten tee sitä ihmisten kuullen. Seinät eivät kuitenkaan välitä, mutta ihmiset joiden mieli toimii moitteetta, varmasti kohottaisivat katseensa syyttävästi ja osoittelisivat:
”Tappakaa se, tuo on erilainen”, kuvittelen ne sanat ja huomaan taas lausuneeni ne ääneen. Hymyilen ahdasmielisesti, kuvitellen kaiken. Sirkuseläin. Sellaisen ihmiset tekevät jokaisesta, joka uskaltaa poiketa tiukkalinjaisesta kaavasta. Ja minä kuulun sirkuseläimiin. Olen täysin varma siitä.
”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, Aamen”, lausun kärpäsen muistolle, enkä muista pitikö risti aloittaa ensin vasemman vai oikean puolen rintakehästä.
Jos joskus saan lapsen, tiedän että se lapsi saa koko elämänsä kuulla Mikko Alatalon kappaletta Suojelusenkeli.
Älkää kysykö miksi, se vain on niin.
Aamusta ajatukset risteilleet miten sattuu vähän kaikkialla enkä osaa sanoa mihinkään oikein mitään.
Ehkä on parempi hiljentyä.
Edellispäivänä sain auton käyntiin ja pääsin jopa liikkeelle. Iski vain paniikki aina kun auto lähti eteenpäin, joten niin…
Kyllä se vielä tästä.
Minä tahdon saada kolmosen jokaisesta aineesta koulussa. Minä tahdon että ihmiset näkevät kuinka hyvä olen kirjoittamaan. Minä tahdon näyttää että pystyn tekemään kaiken todella hyvin. Minä tahdon olla paras.
Maailma pyörii sillä, että olet paras. Olet sosiaalinen, olet oma-aloitteinen ja olet hyvä siinä mitä teet. Eikä hyvä oikeastaan edes riitä.
Koulussa kuraattori piti outona, etten olisi ollut tyytyväinen, jos olisit eräästä kurssista saanut vain arvosanan 2.
Minä vain olen ihminen, joka tekee tai on tekemättä. Jos teen, se sitten myös tehdään kunnolla. Jos en, en sitten tee. En viitsi vaivautua huonon tuloksen vuoksi.
Aina vaaditaan lisää. Mikään ei riitä. Minun kuuluisi olla täydellinen, jotta kelpaisin kellekään. Puhutaan inhimillisyydestä, mutta sille ei anneta minkäänlaista tilaa.
Juuri sen täydellisyyden vuoksi osa ihmisistä masentuu ja jää mielummin peiton alle makaamaan, jottei tarvitsisi kohdata sitä epäonnistumista, joka kuitenkin tulee. Jos ei nyt, niin huomenna.
En usko että olen ainoa, joka ajattelee näin.
En tiedä onko järkevää uskoa siihen, että asiat sujuvat omalla painollaan, mutta yritän. En tiedä mitä parin viikon päästä teen, mutta tärkeintä on säilyttää oma järkensä.
Tein vakavan päätöksen ja luovuin puhelimestani. Ensinnäkin siksi, ettei minulla oikeasti ole siihen varaa ja toiseksi, mielummin syön sen puhelinlaskun hinnan verran.
Koulussa ne väittävät että 300 euroa riittää hyvin ruokaan, mutta ottavatko ne huomioon että sillä rahalla täytyy ostaa hygieniatarvikkeet, ruoka, maksaa kotivakuutus ja välillä on vain pakko ostaa vaatteita, sillä vanhoilla rikkinäisillä ei enää kehtaa mennä roskalaatikkoa pidemmälle. Lisäksi oli vielä puhelinlasku ja kun aletaan laskemaan vessapaperin ja talouspaperin hintaa kuukaudelle, se on lähes 10 euroa. Puhelinlasku 50 euroa. Shampoot ja saippuat (joka toinen kuukausi), hammastahnat, hammasharja (kerran kuussa), terveyssiteet (joka kuukausi), sheivausterät (joka kolmas kuukausi), kosteusrasvat (kaksi purkkia puolessa vuodessa apteekista)… Jos sattuu hyvä tuuri, kaikki on pakko ostaa saman kuun aikana ja hintaa tulee lähemmäs 40 euroa. Lisäksi kotivakuutus alle 100e. Lisäksi toki pitää ottaa huomioon ylimääräisiä kuluja (esim. pakolliset bussimatkat) ja yllättävät tilanteet (terveyskeskuksmaksut, lääkkeet, pyörän huolto, huoltomies…)
Ei sitä rahaa enää olekaan ruokaan. Lisäksi tarvitsen ajoittain allergialääkkeitä, nenäsumutteita ja särkylääkkeitä on kuitenkin oltava kaapissa lähes aina niitä öitä varten jolloin jalka reistailee kunnolla enkä saa säryn vuoksi nukuttua.
Jos vuokran jälkeen näille koulun tyypeille annettaisi käteen 300e ja menoja olisivat kaikki ylläolevat saman kuun aikana, en usko että heistä kukaan selviäisi erikoisen hyvin.
Siksi nyt luovun puhelimesta, jää edes vähän enemmän rahaa ruokaan.
Ideaali tilanteeni on kuitenkin se, että kaikki loppuu eri kuukausina, jolloin rahaa jää enemmän. Tänä vuonna sattui yhden kerran tilanne, jolloin kaikki oli loppu ja sinne rahat menivät. Syyskuussa käteeni jää 200e vuokran jälkeen ja sillä olisi pärjättävä kaksi kuukautta. Maksettava vakuutus, ostettava kenties uusia kirjoja, syötävä ja pakko olisi saada uudet housut sillä yksillä siisteillä housuilla ei kauaa pärjää. Kaikki muut ovat kuluneita, rikkinäisiä ja niissä on pinttyneitä tahroja, joita vaatteisiin toisinaan tulee kovassa käytössä.
Että niin.
Rahahuolien lisäksi vielä stressi siitä että pitää olla paras, jotta kukaan ei kokoajan vaatisi enempää ja marmattaisi korvan juuressa, stressi siitä hyväksyvätkö kaverit ja luokkakaverit minut omana ärsyttävänä itsenäni ja stressi siitä kestääkö oma pääni tämän loppuun asti.
Nyt olen onnellinen jos saan vuokrani maksettua. Se riittäisi tällä erää.
Miettikää ennen kuin arvostelette.